Väinämöinen oli kävelyllä metsässä aikeissaan löytää hyvä paikka missä runonlaulaa laulujaan ja soittaa kanneltaan, kunnes hän kuuli kaunista naisen laulua ja shamaanirummun pehmeää ja heleää sointuvaa tasaista rummutusta säestämässä laulua. Väinämöinen lähti kohti laulua ja siellä oli kaunis nainen joka lauloi. Häntä ympäröi metsänlinnut ja eri metsäneläimiä ja he kuuntelivat hänen lauluaan. Hän kuin hehkui ja kylpi valossa laulaessaan ja seisoessaan kivenpäällä lyöden pehmeästi ja tasaisesti rumpuaan. Hänellä oli päässään koivusta ja sen lehdistä punottu kruunu päässään. Taisi itse Tapiokin kuunnella laulua. Väinämöinen kysyi; kuka olet ja mitä teet? Mikä on tämä kaunis laulusi mitä laulat. Olen ehkä ennenkin kuullut tämän; mistä se kertoo? Nainen vastasi, olen shamaani mutta se kuka on shamaani, jääköön sinun selvitettäväksesi. Sen voin kertoa että minä joikaan Jumalamme kunniaksi. Väinämöinen sanoi, totta, se on mitä kauneinta laulua mitä olen kuullut, todellakin Jumalamme kunnian arvoista laulua, tai joikaa, kuten sinä sen sanoit; moni ei sitä osaa. Se on todella Jumalaista laulua mitä sopii laulaa Jumalamme kunniaksi. Se on Jumalan arvoista. Sopiiko jos jään kuuntelemaan ja saanko soittaa kanneltani mukanasi? Totta kai, vastasi shamaani. Tehdään se meidän Jumalamme kunniaksi. Oli Jumalamme tahto että kuulit minut ja saavuit paikalle. Voimme laulaa yhteislaulua toistemme kanssa Jumalamme Ukko ylijumalan kunniaksi. Vastasi nainen. Väinämöinen vastasi, tehdään niin, vie sinä. Olet oikeassa, on Jumalamme tahto että tulin tänne ja kuulin sinut. Jumalamme on suurin ja ainoa ja kaikista kauneimmat laulut kuuluvat Hänelle. Ja niin he ryhtyivät laulamaan. Laulu kertoi siitä kuinka mustapukuiset tuhon ja kuolemantuojat tuhosivat heidän kulttuurinsa ja kielsivät joikun ja shamaanirummut. He lauloivat siitä jottei se koskaan unohtuisi mitä heille on tehty, jottei se koskaan unohtuisi. Se vaino ja sorto mitä kansamme kohtasi. Mutta he myös lauloivat hyvästä tulevaisuudesta jonka Jumala heille oli varannut ja minkä Hän meille soi ja mikä tulisi olemaan meidän tulevaisuus. Kuinka sen suuri valtakunta ja sen eri verikansat yhtyvät yhdeksi kansaksi, Jumalan Kansaksi, ja kuinka se vielä jälleen kukoistaisi ja nousisi maailman herraksi. Sitten nainen yllättäin katosi; oli kuin maa olisi niellyt hänet. Eläimet kaikkosivat metsiin elämään elämäänsä ja Väinämöinen jäi ihmettelemään asiaa joksikin aikaan. Se sai hänet mietteisiinsä. Hän oli satuolento joten hän ei ollut yllättynyt että tapahtuisi jotain yliluonnollista sillä saduissa ja kertomuksissa voi tapahtua mitä tahansa. Hän jätti jonkin ajan päästä asian miettimisen sikseen ja totesi itselleen; tämä tieto on yksin Jumalamme hallussa ja Hän paljastaa sen minulle jos tahtoo, kun sen aika on. Hän päättää saanko vastauksia vaiko en. Hän päättää saanko selvyyden kuka tämä naisshaamani on. Jätetään se Jumalamme huoman ja luotetaan Häneen ja Hänen Viisauteen. Ja hän jatkoi taivaltaan etsimään ruokaa.
Ja niin Väinämöinen on jälleen seikkaillut.
Suomen Telluslainen.