Ja kerran Väinämöinen oli samoamassa metsissä, kuten hänellä oli tapana mennä metsään kun ajatuksia pakeni tai tahtoi niihin ratkaisun. Ja niin hän saapui pienelle suolammelle missä tuskin olisi kalaa mutta päätti kuitenkin yrittää kalastaa sillä hänellä oli nälkä ja niin hän lausui loitsun Ahdille että saisi kalaa. Hän sitten saikin saalista; muutaman ahvenen ja suuren hauen. Hän päätti sytyttää nuotion millä paistaa kalansa minkä oli saanut. Tulta sytyttäessä hän lausui tulen sytytys loitsun ja tuli syttyi kolmannella kipinällä vaikka puu oli kosteaa. Mutta Ukko pystyy mihin tahansa kun hän sille tuulelle sattuu. Hän auttaa heitä jotka auttavat itseään. Suuresta hauesta hän päätti tehdä kanteleen ja lihat uhrata Ahdille heittämällä ne veteen kiitokseksi. Ei ne Ahdille mennyt vaan muille kaloille. Oli vain tapana uhrata; eihän Henget maallista ruokaa kaipaa vaan hengen ravintoa kuten kiitosta ja rukouksia. No hän valmisti kanteleen hauen leukaluista ja hampaista mikä hänellä oli tapana tehdä kun vain saisi sopivan leukaluun ja sopivan kokoisen hauen. Hän valmisti kannelta muutaman päivän, en tiedä tarkkaan, ja kun se oli valmis, hän ryhtyi soittamaan ja laulamaan Ukolle, Ahdille ja Tapiolle ja hengille. Hän loitsuillaan ja lauluillaan ylisti Ukkoa, kiitti Ahtia ja muisti Tapiota. Hän syvästi rakasti heitä. Olivathan he hänestä huolehtineet niin kauan kuin hän oli elänyt. Jo lapsena hän oli saanut heidän siunauksensa muttei tiennyt rooliaan elämässä ja sen tapahtumissa. Väinämöinen oli elänyt orpona mutta Ahti, Ukko ja Tapio oli hänestä huolehtinut jo lapsesta saakka ja antanut tietoa mitä muilla ei ollut. Jo lapsena Hän oli saanut heidän siunauksensa. Hänen laulunsa oi kaunis ja tunteita herättävä. Kun laulut oli laulettu Väinämöisellä oli nälkä ja kalat olivat loppuneet joten hän päätti lähteä etsimään sieniä ja marjoja, ja niin hän tuli jollekkin itselleen tuntemattoman sienen luokse ja totesi; koska en tuota sientä tunne, suuhuni sitä en tunge. Siihen minä koske en. En tahdo hitaaseen myrkytykseen kuolla joten kaukaa sen kierrän. Se marja, se sieni, mitä tunne en, siihen koske en. Sitä mitä en tunne, sitä en suuhuni laita. Se on lakini ja se on sääntöni minkä Tapio oli hänelle opettanut kun hän oli lapsi, joten kuule minua äläkä sinäkään toimi niin. Jätä tuntematon kasvamaan äläkä siihen koske sillä se voi hengen ja sielun viedä ennenaikaisesti Tuonelaan. Tutki tarkoin mitä syöt, tunne ruokasi mitä syöt. Sen Tapio metsänhenki minulle lapsena opetti kun hänen valtakunnassaan kuljeskelin; hän minua siellä johti ja ohjeita antoi miten metsässä selvitä voi. Astu sen päälle mihin voit kaatua ja monia muitakin ohjeita. Luota, älä pelkää minua vaan kuule sanani ja niistä vaari ota. Hän tahtoo suojella ja auttaa häntä joka häntä ja hänen kansaansa kunnioittaa. Kiitos siitä rakkaalle ystävälle. Kiitos.
Sitten Väinämöinen jäi mietteisiin ja totesi.
”Kuten et tuntematonta suuhusi laita, älä myöskään vierasta oppia purematta niele. Tunne alkuperä ja näe sen kansan totuus joka sitä noudattaa; katso miten he kohtelevat eläintä, ympäristöä ja luontoa. Tee päätöksesi heidän teoistaan ja siitä mitä he kunnioittavat, ei siitä mihin he sanovat uskonvansa. Pidä oma uskosi mutta tutki heidän uskoa ja katso miten he käyttäytyvät. Sanoihin ei voi aina luottaa, teot puhuvat puolestaan. Jos heidän oppi sortaa, tuhoaa, murhaa ja raiskaa, taistele sitä vastaan. Muista; Se mitä tunne en, sitä suuhuni laita en. Se mitä tunne en, siihen uskoani laita en. Vain sen syön minkä minä itse pyydän, metsästän tai teurastan; senkin hiidan kanssa jaan hiisin-päivinä yhteisinä. Muun ajan vain kasviksi syön ja luontoa ja elämää kunnioitan. Turhaan en toisen eläimen henkeä vie, jos siltä välttyä voin. Jos päädyn siihen että eläimen teurastan ja syön, lausun loitsun eläimenhengen ylle kun hänet teurastan; loihdin; Henki Jumalalle, Liha ihmiselle. Näin eläimenhenki menee Jumalan luokse ja lihat me syömme hiidan kesken. Loitsu puhdistaa eläimenlihan ja sen tuottaman synnin kun hänet syödään; puhdistaa hänen lihansa. Jos on mahdollista niin en lihaa syö kuin pakon edessä; mutta Jumala on sallinut että kuolemanpäivinä voimme lihaa ja maitoa syödä ja juoda. Teen niinkuin oikein on, en mikä väärin on. Kiitos tästä tiedosta armeliaalle armahtajalle Jumalallemme. Niin kuin Hän armahtaa minua, siten minä armahdan muita; tuomioita jaan vain Hänen sanaansa perustuen. Se ei ole minun käsissäni, vaan Jumalan.”
Tämän todettuaan Väinämöinen totesi vielä että se joka tätä lukee tai kuulee, voi minua myös suurshamaaniksi ja noidaksi kutsua, kannelta soitan ja rumpua lyön, mietteitä mietin, asioita tiedän, kuunnelkaa hengen opettajaa viisasta. Väkivaltaan shamaani ei syyllistyä voi tai voimansa menettää ja sen kadottaa; se on vaikea takaisin saada ja yhteisön luottamusta saada kun on hengen petos tehty. Hiisi välttää turhaa väkivaltaa ja totuuden esiin tuo; sanon sen mikä totta on, en mikä valhetta on; vailla valhetta vilppiä sanoistani löydy ei, se minun kunniani on, sitä rehtiys on; valhe on häpeä mitä suvaita ei. Tosiaan, senkin totesin että se, mitä tunne en, sitä suuhuni laita en. Se, mitä tunne en, siihen uskoani laita en. Niin se on.
Tarinoita seikkailuja minulla monia, mutta opetuksia vähiä. En niistä kaikille kerro, vain niille jotka arvostavat niitä ja minua kunnioittavat.
Ja sitten Väinämöinen jatkoi matkaansa seuraavaan tarinaan.
Suomen Telluslainen